Positiivista ajattelua

Ote Karpatioiden keskusteluryhmän Yahoogroupsin keskustelupalstalta

Hei karpparit!

Päätin tässä joutessani pistää minäkin omaa kevyttä kuulumistekstiä tulemaan muille jouten oleville lukuhaluisille...

Täällä Espoossa lämpötila on juuri nyt 18 astetta - ei hassumpaa. Aurinko paistaa aivan ohuen pilvi- tai toivottavasti ei saasteverhon läpi. Huomasin juuri, että takapihan 5. kerrokseen asti ulottuvat tuomipuskan kukat ovat aikamoisen isoilla nupuilla. Valkovuokot alkavat pian olla ohikukkineita - eilen keräsin takapihalta nipun maljakkoon ja jo nyt karisevat. Mustarastas laulelee ihanasti, laulurastas ei ole vielä luritellut ja satakielikin antaa vielä odottaa konserttiaan. Lähitienoilla elelee muutama satakieli.

Ja tosiaan, täälläkään ei ole vielä näkynyt pääskysiä. Siis ei ole vielä kesä.

Kimalainen surraa välillä parvekkeella ja nokkos- sekä kaaliperhonen ovat ilahduttaneet minua nousemalla 5. kerroksen korkeuteen. Muutama joutsen on käväissyt vieressä liplattavalla (ei kuulu liplatus!) Lippajärvellä ja joitain muita vesilintuja näkyy uiskentelevan, mutta ilman kiikareita ei erota, mitä ne lienevät. Kukaan ei ole vielä innostunut soutelemaan järvellä, vaikka lämmintä on ollut. Taitaa vesi vilvoittaa liikaa pintailmaa.

Tällaisia havaintoja pystyy tekemään sisätiloista kevään tulosta. Olen nimittäin ollut "vankina" kotona 5 viikkoa jalkapuolena. Apuvälineinä sauvat ja pyörätuoli, oikea jalka kauniissa kirkkaanpunaisessa kipsissä polveen saakka. Nilkka murtui aamulenkillä koiran kanssa liukastuessani. Mutta enää reilu viikko jäljellä kipsitystä. Ihan hyvin olen viihtynyt arestissakin, kun vaan asennoituu hyväksyvästi kulloiseenkin vointiinsa.

Psyykkasin itseni hyväksymään kipsin. Olen sydämensiirtoni jälkeen ollut tyytymätön, kun en ole pystynyt lihaskuntoni vuoksi sellaisiin suorituksiin kuin kuvittelin - esim. juoksulenkille. Nyt ajattelen, että näin minun annetaan huomata, miten upeaa on, kun jaksaa kävellä reippaasti koiran kanssa pissilenkeillä, liikkua luonnossa, kerätä kukkia ja marjoja, matkustella, makailla kuumassa auringossa tai ulkoilla ongelmitta kovissa pakkasessa tämän uuden ja vahvan sydämen avulla. Nämä kaikki edelliset olivat mahdottomia minulle kardiomyopatian loppuvaiheessa ennen sydämensiirtoa.

Ajattelen nyt tässä kipsissä, että miksi minun pitäisi sitten jaksaa juosta ja muuten urheilla. Osaan tämän jälkeen tyytyä nauttimaan elämästäni kahdella jalalla liikkuen - on se yksijalkaisuus sen verran ongelmallista!

Olen kerran päässyt pyörätuolilla kadulle ulkoilemaan. Naapurin rouva, joka hoitaa koirani aamulenkit, oikeastaan pakotti minut mukaansa ulos. En mielelläni ryhdy toisten autettavaksi, mutta kun hän väitti olevansa vahva ja nauttivansa voimanponnistuksista, suostuin työnnettäväksi - ja oli tosi mukavaa katsella kevätluontoa maan pinnalta ulkona.

Kun sitten nousimme loivaa mäkeä ylös, minä tuolissa, naapuri lykkäämässä takan ja terhakka kääpiösnautseri Nelli pyörätuolin edessä kipittämässä, vastaan tuli vanhempi herrasmies rollaattorin kanssa ja sanoi: "Taitaa olla vetokoira" :o) , tuli mieleeni vanhat sairausajat ja edellinen koirani, suursnautseri Donna. Donnalle oli hankittu oikeat vetokoiravaljaat, jotta se pystyisi toimimaan palveluskoirana karppari-emännälleen. Kun liikuin Espoon tosi mäkisellä Nuuksion ulkoilualueella tai kesämökkiseudun metsämastossa, pistin ylämäessä remmin kireälle ja Donna tiesi tehtävänsä ja veti puuskuttavan emäntänsä reippaasti mäet ylös. Myös hiihtolenkeillä se oli oiva apu. Isäntä hiihti edellä ja minä pysyin mukana samassa tahdissa, kun koira hoiteli vetohommat. Alamäessä oli ongelmia, kun en saanut miestäni muistamaan, että silloin minä menen edellä koiran kanssa. Se oli muuten aikamoista vauhtia meikäläiselle, kun jätin vähän taukoa miehen jälkeen ennen kuin lähdin laskuun (jos vaikka olisi mies kaatunut). Koira veti tosi kovaa, kun ryhtyi ottamaan isäntää kiinni. Kyllä siinä jonkun kerran oli pakko meikäläisen jarruttaa persuuksillaan lumihangessa - ja arvatkaa, olinko vihainen muistamattomalle miehelleni!

On ne ihan mukavia muistoja... Kerroinpahan vaikkapa malliksi huonon kuntonsa kanssa kamppaileville. Aina voi keksiä ratkaisua sairauden aiheuttamiin ongelmiin...

Nyt on aurinko hävinnyt ja taivas on pilvessä - ohuessa vieläkin ja lämpö ulkona laskenut 2 astetta tätä kirjoittaessani. Taitaa se säätieteilijöitten lupaama kylmempi kausi olla tulossa, sopivasti äitienpäiväksi - kun tyttäreni on kutsunut minut pihagrillaus-syöminkeihin.

Tässä onkin kulunut aikaa mukavasti seurassanne. Toivottavasti viihdyitte tekin ajatuksiani lukiessanne...

Kevätterveisin ja hyvän voinnin toivotuksin, Ansu

Teksti: Anna-Liisa Ilves